DAY 42

Läheiset sanovat, että kulttuurishokkiin tottuu. Ulkomailla oppii elämään.
Olen löytänyt jo jonkinlaisen tavan elää Pariisissa. Kaksi viikkoa on kulunut siihen, että yritän selviytyä päivistä. Sairastelu on saanut Pariisissa olon tuntumaan taistelutantereelta, taas takana yksi päivä josta selvisin hengissä.
Jokainen joka on ollut viimeaikoina kipeänä tietää tunteen varsi  hyvin. Edes elämän perustehtävä, hengittäminen ei ole helppoa. Sitten kun parannun toisen kerran yritän hengittää syvään. Löytää taas vihreää, löysinkin kerran ihanan Luxemburgin puiston täältä Pariisista.

Pariisi on yksi maailman kauneimpia kaupunkeja. Voin allekirjoittaa sen. Rakennukset ovat todella kauniita, välillä ihmettelen suomeen ollaan rakennettu vain neliöitä taloja, eikä tälläisiä romanttisia kivitaloja.Mutta en ole kaupunki-ihmisiä. Jopa Vantaa on välillä ahdistanut. Mutta sieltä olen löytänyt lenkkipolkuja metsästä ja lähes joka viikonloppu karannut Porvooseen. Porvoossa ovat tärkeimmät ihmiset, mutta myös luonto. On hassua miten en tullut ajatelleeksi asiaa, ennen kuin saavuin suurkaupunkiin. Minua ei ole tehty metroon, ihmisvilinään. Nautin siitä, että ympärillä on hiljaista. Ja raikasta ilmaa. Luontoa.

Sain  itseni kiinni katsomasta mummonmökkejä suomesta. Ei sillä, että olisin muuttamassa ennen kuin saan opinnot valmiiksi. Mutta nyt haaveilen puisesta talosta, jonka narisevia portaita pitkin pääsee yläkertaan. Puukuormasta, joka pitää tilata, että koti saadaan talvella lämmitettyä. Portin vieressä kaartuvista omenapuista ja polkupyörästä pihalla. Sitten joskus minulla olisi koira ja lapsia.
Aika kaukaisia haaveita, ahah. 

Vaihto-opiskelu voi olla myös itsensä löytämistä, ajatuksiin selkiytyy ne asiat, joita elämältä tosiaan haluaa. Kun ne asiat ovat tulleet ajatuksiini, mietin, että mitä oikein mietin. Että viihtyisin suurkaupungissa?

Istuessani bussissa tänään mieleeni tuli muisto päivästä, jonka vietin yksin, mutta olin typerän onnellinen. Otin bussin Vantaan luonnonpuistoon. Otin evääksi mukaan pillimehun ja voileivän. Mukaan kameran ja lenkkarit. Vaihdon paikallisbussiin, joka oli täynnä ekaluokkalaisia oppilaita. Niin pieniä ja söpöjä. Bussikuski hauskuutti heitä kuuluttamalla bussin mikrofoniin asioita. Lapset nauroivat kippurassa. Taisin olla ainut aikuinen bussissa. Jäin pois pellon reunalla ja kävelin puolitoista kilometriä luonnonsuojelualueen reunalle. Oli suomen kevät parhaimmillaan. Oli ihanan lämmin ja melkein hiki auringon paisteesta. Kävelin puistossa, etsin geokätkön, söin eväät, valokuvasin, eksyin, tapasin ulkomaalaisen partioporukan, kävin ulkohuussissa, tunsin itseni vähän yksinäiseksi, mutta sitten katsoin ympärille. Oli niin kaunista. Päätin lähteä kotiin. Päästyäni tielle jalkani olivat jo väsyneet. Näin auton tulevan kaukana hiekkatiellä. Nosti  peukalon pystyyn. Ystävälliset ihmiset tarjosivat minulle kyydin julkisille.

Tietysti tämä kaikki olisi ollut hauskempaa jonkun kanssa. Mutta viihdyin yksin.
Täällä Pariisissa kaikki tunteet on korostuneet, kun olen joutunut sairastamaan. Vaikka mulla on vaihtarikavereita, mukava ranskalainen tyttö kämppäkaverina silti huomaan ihmetteleväni, miten suurkaupungissa voi olla näin paljon ihmisiä, mutta silti tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Olen pahoillani kaikkien puolesta, jotka haluavat lukea blogista ihania vaihtarikuulumisia ja nähdä kauniita kuvia Pariisista. Niitä on varmasti tulossa, mutta en pysty kirjoittamaan jotain, mitä en tunne nyt.