DAY 42
Läheiset sanovat, että kulttuurishokkiin tottuu. Ulkomailla oppii elämään.Olen löytänyt jo jonkinlaisen tavan elää Pariisissa. Kaksi viikkoa on kulunut siihen, että yritän selviytyä päivistä. Sairastelu on saanut Pariisissa olon tuntumaan taistelutantereelta, taas takana yksi päivä josta selvisin hengissä.
Jokainen joka on ollut viimeaikoina kipeänä tietää tunteen varsi hyvin. Edes elämän perustehtävä, hengittäminen ei ole helppoa. Sitten kun parannun toisen kerran yritän hengittää syvään. Löytää taas vihreää, löysinkin kerran ihanan Luxemburgin puiston täältä Pariisista.
Pariisi on yksi maailman kauneimpia kaupunkeja. Voin allekirjoittaa sen. Rakennukset ovat todella kauniita, välillä ihmettelen suomeen ollaan rakennettu vain neliöitä taloja, eikä tälläisiä romanttisia kivitaloja.Mutta en ole kaupunki-ihmisiä. Jopa Vantaa on välillä ahdistanut. Mutta sieltä olen löytänyt lenkkipolkuja metsästä ja lähes joka viikonloppu karannut Porvooseen. Porvoossa ovat tärkeimmät ihmiset, mutta myös luonto. On hassua miten en tullut ajatelleeksi asiaa, ennen kuin saavuin suurkaupunkiin. Minua ei ole tehty metroon, ihmisvilinään. Nautin siitä, että ympärillä on hiljaista. Ja raikasta ilmaa. Luontoa.
Sain itseni kiinni katsomasta mummonmökkejä suomesta. Ei sillä, että olisin muuttamassa ennen kuin saan opinnot valmiiksi. Mutta nyt haaveilen puisesta talosta, jonka narisevia portaita pitkin pääsee yläkertaan. Puukuormasta, joka pitää tilata, että koti saadaan talvella lämmitettyä. Portin vieressä kaartuvista omenapuista ja polkupyörästä pihalla. Sitten joskus minulla olisi koira ja lapsia.
Aika kaukaisia haaveita, ahah.
Vaihto-opiskelu voi olla myös itsensä löytämistä, ajatuksiin selkiytyy ne asiat, joita elämältä tosiaan haluaa. Kun ne asiat ovat tulleet ajatuksiini, mietin, että mitä oikein mietin. Että viihtyisin suurkaupungissa?
Tietysti tämä kaikki olisi ollut hauskempaa jonkun kanssa. Mutta viihdyin yksin.
Täällä Pariisissa kaikki tunteet on korostuneet, kun olen joutunut sairastamaan. Vaikka mulla on vaihtarikavereita, mukava ranskalainen tyttö kämppäkaverina silti huomaan ihmetteleväni, miten suurkaupungissa voi olla näin paljon ihmisiä, mutta silti tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Olen pahoillani kaikkien puolesta, jotka haluavat lukea blogista ihania vaihtarikuulumisia ja nähdä kauniita kuvia Pariisista. Niitä on varmasti tulossa, mutta en pysty kirjoittamaan jotain, mitä en tunne nyt.
Ihana teksti ♡ ja hieno että kirjoitat juuri siitä mitä tunnet. Se on kyllä jännä miten helposti tuntee itsensä yksinäiseksi vaikka ympärillä on niin paljon elämää. Ja välillä on hyvä haaveilla tulevasta ;) -rakkaudella sisko
VastaaPoistakiitos, ihanaa kuulla jos teksti pytsyi välittämään aitoja tunteita :)
VastaaPoistaVoisinpa antaa sinulle nyt aimo rutistuksen; halata yksinäisyytesi pois. Tekstissä on paljon sellaista, mitä meistä jokainen joskus tuntee. Näet ja koet vahvasti, se on oikeastaan hienoa: elämänmakuista. Muistoissa elämän kudelmasta löytyy tilaa kaikenlaisille tunteille. Haaveet ja unelmat ovat tärkeitä. Vaali niitä. t. äiti
VastaaPoista<3 äiti.
VastaaPoistaVoin sanoo ettet oo yksin noiden viihtymisen tunteiden kanssa, vaikka mä ja Hanna ollaan kahestaan niin silti vähän väliä tuntuu yksinäiseltä yms ja laskee vaan päiviä kun pääsee takas Suomeen. Meiän blogi on tosiaan hannaesaanainitalia.blogspot.com mutta siellä ei vielä oikeen oo mitään, oli varmaan virhe alottaa kirjottaan englanniksi kun sillon on kauhee vaikee kirjottaa ns "rehellisesti" tuntemuksista :D
VastaaPoistaJoo se on varmasti tosi monen vaihtarin kohdalla jossain vaiheessa vaihtoa. Oon kuullut, että alku on aina hankalin. Sitten kun alkuhuuma on loppunut. Kiva, että jotain kirjoitatte! Mutta itse en ainakaan saa englanniksi niin aitoja tekstejä aikaan.
PoistaSeuraan teidän blogia, kaikkea hyvää teille sinne Italiaan :)